Ole niin kiltti, älä rakasta häntä

Nimi: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä

Kirjailija: Jojo Moyes

Ilmestynyt: 2014

Kustantaja: Gummerus

Alkuteos: The Last Letter From Your Lover (2008)

Sivumäärä: 532

Tapahtumapaikka: Lontoo, Iso-Britannia

Lehtitoimittaja Ellie saa käsiinsä 40 vuotta vanhoja rakkauskirjeitä, joiden lähettäjää ja vastaanottajaa hän ryhtyy selvittämään.  Ellien oma rakkauselämä on solmussa, ja kirjeiden romanttisuus herättelee häntä pohtimaan hänen omiakin valintojaan ja miehiä elämässään.  Samalla kirjassa kerrotaan rakkauskirjeiden vastaanottajan tarinaa limittäin kahdelta eri ajanjaksolta: ennen ja jälkeen muistinmenetyksen.  Kukin luku alkaa sitaatilla todellisten ihmisten jäähyväisviesteistä rakkaussuhteiden päättyessä.

Olen jotenkin aivan pökerryksissä tämän kirjan jälkeen.  Jouduin pohtimaan kirja-arvosteluperusteitani uudestaan.  Millainen on hyvä kirja?  Sellainen, jota on nautinnollista lukea vai sellainen, jota pelkää lukea eteenpäin? Sellainen, jonka juoni on kekseliäs?  Sellainen, jonka kieli on rikasta? Sellainen, joka pitää otteessaan?  Sellainen, joka herättää paljon erilaisia tunteita vai sellainen, joka saa aikaan pelkästään postitiivisia ajatuksia?  Sellainen, jonka haluaisi lukea heti uudestaan vai sellainen, jonka kansia ei halua enää avata, jotta muistikuva säilyy sellaisena kuin se ensimmäisen lukukerran jäljiltä on?  Kirjastossa teos oli luokiteltu viihdekirjallisuudeksi.  Tämä oli kuitenkin aivan eri sarjaa kuin 156 sivun kevyet romanssit, joten arviointi samalla skaalalle tuntuu mahdottomalta.  Kuin arvioisi täytekakkuja samoin perustein kuin karkkeja.

Moyesin teksti imaisi minut niin, että myötäelin päähenkilöiden tunteita liikaakin. Heidän rakkauselämänsä mutkat ahdistivat välillä niin, että minun oli pidettävä taukoa lukemisesta.  Vielä 30 sivua ennen loppua teki mieli lopettaa kesken, ja kaduin sitä, että olin ylipäätään tarttunut kirjaan.  Urheasti jatkoin kuitenkin viimeiseen sanaan, itkin vähän, enkä enää katunut.  Mutta kirjan avaaminen uudelleen sitaattien etsintää varten tuntui vaikealta.  En halunnut silmiini osuvan enää niitä kohtia, joissa päähenkilöt olivat onnettomia.  Tuli jotenkin sellainen irrationaalinen pelko että juoni muuttuisi, jos päästäisin tarinan uudelleen irti.  Vähän niin kuin jännittävässä elokuvissa, jonka on nähnyt ennenkin: tietää, mitä tapahtuu, mutta silti vähän pelottaa.  

Tarvitaan varmaan vähän sulattelua, ennen kuin pystyn sanomaan tästä kirjasta mitään järjellistä.  Nyt osaan vain kertoa, että olen vaikuttunut, tarina meni tunteisiin.  En pysty aloittamaan uutta kirjaa vielä tänään, ehkä en huomennakaan.  Mieli on vielä liikaa kierroksilla.

Ymmärrän täysin.

Romantiikkaa murteella

Olen tällainen juureton raukkaparka, joka ei ole mistään kotoisin.  Puheessani on vaikutteita sieltä ja täältä, enkä osaa puhua mitään murretta kunnolla.  Eniten olen kuitenkin saanut vaikutteita itäsuomalaisesta puheenparresta.  Murteet kiinnostavat minua kovasti, ja murrekäännösbuumin aikoihin kirjahyllyyni pesiytyikin sarjakuvia ainakin eteläkarjalaksi, savoksi ja Stadin slangiksi.  Pälkähtipä tässä päähäni, miten hupaisaa olisi, jos joku kääntäisi harlekiinin esimerkiksi Oulun tai Turun murteelle, vaikkapa vain helkilöiden repliikkien osalta.  Hauskuus tulisi suomalaisille epäluonteenomaisen melodramaattisen dialogin ja perinteikkään puhetavan yhdistelmästä: yltiömakeaa ja hapokasta, kuin kinuskikastike ja karpalot!  Tässä oma itäinen tyylinäytteeni Anne Matherin "Kotkan kutsusta":

— Parahin neiti Temple —

— En mie oo mikkään "parahin neiti Temple"! Domine keskeytti nyyhkäisten.  — Päivvastoin, mie näytän olevan teille pelkkä kiusankappale!  Miksette työ voi kohella minnuu ku aikuista tai — tai jättee miut rauhaan?

— Luuletteko työ etten mie ole tuota kysymystä pohtinna? mies sanoi hätkähdyttävän kiivaasti ja lisäsi tyynemmin: — Emme myö ennee ehi miun varraamalleni päivälliselle, jotenka mie ehotan, että myö aterioimma teijän hotellissanne, mikäli työ ootta yhä nälkäne.

— Nyt mie halluisin lähtee, hän sanoi pelkonsa parhaansa mukaan salaten ja näki oudon, tuskaisan ilmeen liukuvan miehen kasvojen yli.

— Pelästyitsie? Luis tivasi, eikä Dominen auttanut muu kuin nyökätä, jolloin mies lisäsi yllättäen: — Mie oon pahhoillani, jos siitä nyt mittään hyötyy ennee on.

— Ei siun tartte anteeks pyyvellä, Domine nielaisi, haluten mitä pikimmin päästä miehen läheisyydestä.

— Mie oon pahhoillani, Luis toisti ja veti hänet luokseen. — Mie halusin pelotella sinnuu, mutta mie pelästyinki vuan ihe.

— Mi-mitä sie tarkotat?

Haastetehtävä teille, hyvät lukijani: Valitse pieni pätkä jostakin käännösromaanista, ja laita päähenkilöt puhumaan   valitsemallasi murteella.  Kirjoita pätkä kommenttiosioon meidän kaikkien iloksi!

PS: Se viimeksi kommentoimani opus on edelleen kesken, mutta olen rohjennut kuitenkin edetä. Nyt  olen luottavainen lopun suhteen!

Puolivälitilitys

Olen puolivälissä kirjaa, kovakantista ja yli 500-sivuista rakkausromaania, joka ei kuulu mihinkään sarjaan.  Kirjailija on tunnettu ja suosittu.  Tarina on imaissut minut mukaansa.  Eikö kuulostakin laadukkaalta? Mutta...

Ahdistaa!  Juoni poikkeaa perusromassin perustutusta peruskaavasta!  Rakastuneiden väliin kasautuu toinen toisensa perään uusia mahdottomalta tuntuvia esteitä, ja kun ne viimein ratkeavat, ilmaantuu uusia.  Uskallanko toivoakaan onnellista loppua?  Yhyy ja nyyh!  Olen muistutellut itselleni, että päähenkilöt ovat vain mustetta paperilla, ja olen yrittänyt myös olla pitämättä heistä.  Mutta ei se onnistu, he ovat liian mukavia!  Miksi, oi miksi kohtalo ja ilkeä ihminen lykkäävät jatkuvasti kapuloita kyyhkyläisten rattaisiin?  En kestä!  Tulee mieleen Leila Meachamin romaani Ruusut, jonka parissa kipuilin samalla tavalla.  Siinä oli myös samaan tapaan ajallista koikkelehtimista nykyisyyden ja menneisyyden välillä.  Sen lukemisesta on jo monta vuotta, mutta silti muistan juonen hyvin.  Epäilemättä ongelmitta sujuvat rakkaustarinat eivät tee yhtä syvää vaikutusta kuin ne, joissa riudutaan onnettoman rakkauden kourissa.  

Ah ja voih, ei kai auta, kuin jatkaa kirjaa eteenpäin rystysiä pureskellen!

Kotkan kutsu

Nimi: Kotkan kutsu

Kirjailija: Anne Mather

Ilmestynyt: 1980

Sarja: Harlekin N:o 96

Alkuteos: Lure of Eagles

Sivumäärä: 159

Arvio:  ♥ ♥ ♥

Pari: Domine Temple (tyhjäntoimittaja) & Luis Degado Aguilar (paikallinen mahtimies)

Tapahtumapaikka: Lontoo, Iso-Britannia sekä Lima ja pari kuvitteellista kaupunkia, Peru

Sisarukset Domine ja Mark eivät perikään isoisänsä tehtaita tämän kuoltua, vaan heidän Perussa asuva serkkunsa Lisel, josta he eivät ole koskaan kuulleetkaan.  Liselin edustajana Lontooseen saapuu arvoituksellinen Luis Aguilar.   Hän pyytää Dominea lähtemään Peruun valmistamaan tynnyrissä kasvanutta Liseliä Englannin matkaa ja tehtaiden johtamista varten.  Domine ihastuu Luisiin päätä pahkaa, mutta mies ei päästä häntä lähelleen.  Kuitenkin Luis kiristelee hampaitaan mustasukkaisena, jos Domine tapaa muita miehiä.  Ensi tapaamisella ilkeä Lisel-serkku kertoo Dominelle olevansa kihloissa Luisin kanssa.  Domine joutuu epätoivon valtaan, ja Luis pitkittää hänen piinaansa kieltämällä häntä lähtemästä takaisin Englantiin.  Kuinka kolmiodraama ratkeaakaan?

Eli?

Luin kerran jollakin amerikkalaiselle romanttisen kirjallisuuden keskustelufoorumilla ketjua, jossa ihmiset listasivat lempikirjailijoitaan.  Anne Mather tuntui olevan monen suosiossa.  Oh well, makunsa kullakin.

En jotenkin pystynyt samaistumaan sankarittareen.  Domine ja Mark joutuivat alussa kauhistuttavaan ahdinkoon, kun isoisä oli testamentannut heille vain valtavan kartanon ja vuosittaisen käyttörahan.  Pystyäkseen pitämään pytingin omistuksessaan ja palvelusväen kuuraamassa lukemattomia lattianeliöitään, heidän täytyi oikein harkita menevänsä palkkatöihin.  Kovaa kohtaloaan Domine murehti ajellessaan Porshellaan ympäri Lontoon katuja. Raukka parka.  Onneksi tyly mutta komea Luis sai hänen ajatuksensa pian muualle lähettämällä hänelle ristiriitaisia viestejä, ja ajeluttamalla häntä ympäriinsä Mercedeksellään (pelkkä auto ei missään nimessä käy ajopeliksi).  Aina väliin huokailtiin "Oh, Luis!" ja "Oh, Domine!" ja kirottiin espanjaksi.

Kirja oli toden sanoen hirveä, mutta kaikessa teatraalisuudessaan myös varsin viihdyttävä, olenhan camp-huumorin harras ystävä.  Siksi peräti kolme sydäntä.  Nauroin ääneen ja puistelin päätäni erityisesti epäolennaisille yksityiskohdille (vaatteet eivät olleet rypistyneet matkalaukussa kolmessa päivässäkään, koska olivat keinokuitua) ja dramaattisille sanakäänteille (Dominen silmät lennähtivät Luisin kasvoille).  Dialogit olivat kuin saippuasarjasta ikään.  Sieluni silmin näin tv-kameran zoomaavan tuskaiseen katseeseen ja värähtäviin huuliin.

Perinteistä sisustustekstiilihekumointia.

Jos löytyy halukas lukija tälle mainiolle maailmankirjallisuuden helmelle, niin lähetän sen kernaasti postissa!

Sinusta kaikki alkoi

Tällä viikolla kävi niin, että jätin romanttisen kirjan kesken.  Kyllä, noin sivulla 85.  Tarina ei tempaissut mukaansa, eikä romantiikkaa ollut siihen mennessä ollut tarjolla murustakaan.  Kyseessä oli Karen Joy Fowlerin "Jane Austin -lukupiiri, josta on tehty elokuvakin.  Olisiko kannattanut lukea sitkeästi loppuun?  Olisiko ollut odotettavissa sydämen pakahdusta ja harmaan kiven läpäisevää rakkautta? En malttanut yrittää, sillä posti toi keskiviikkona kaksi opusta, joita olin odottanut.  Kävin heti toisen kimppuun, ja jätin Lukupiirin langalle soittelemaan.

Nimi: Sinusta kaikki alkoi

Kirjailija: Mhairi McFarlane

Ilmestynyt: 2016

Kustantaja: HarperCollins Nordic

Alkuteos: Here's Looking At You (2013)

Sivumäärä: 396

Arvio:  ♥ ♥ ♥ ♥ 

Pari: Anna Alessi (historioitsija, yliopiston lehtori) & James Fraser (ohjelmistosuunnittelija)

Tapahtumapaikka: Lontoo, Iso-Britannia

Pääs-...täinen?  Mutta juu, haluan ilman muuta vain ja ainoastaan komennella ihmisiä!

Anna on työtään rakastava kolmikymppinen nainen, joka ei huomaa keräävänsä miesten ihastuneita katseita.  Syy on hänen kokemansa kiusaaminen kouluaikoina, joilloin hän tunsi olevansa kaikkien vihaama.  Pahimmat traumat aiheutti hänen salainen ihastuksensa James, joka saattoi Annan naurunalaiseksi koko koulun edessä.  Kun Anna sattumalta tapaa Jamesin uudestaan, ei mies tunnista ulkoisesti muuttunutta entistä koulutoveriaan.  Heidän on työskenneltävä samassa projektissa, ja Anna joutuu miettimään uudelleen suhtautumistaan Jamesiin.  Ja mitä tapahtuukaan, kun Annan henkilöllisyys paljastuu?

Minulle on huomautettu liian realistisesta suhtautumisesta tarinoihin.  Tässä mietin heti, että nyt tumppi jäi maahan, ja sen maatuminen kestää iän kaiken.  Kun Muumilaaksoon tuli suuri tulva, mietin Muumitalon vesivahinkoja.  Ahdistun, jos elokuvassa joku avaa jääkaapin, mutta sen sulkemista ei näytetä.  Eli kaappi jää auki, ja ruoat pilaantuvat!  Miten oppisin heittäytymään tarinan vietäväksi?

"Sinusta kaikki alkoi", on saman kirjailijan aiempi teos kuin "En minä vaan sinä", jonka luin suurella mielihyvällä hiljattain.  Odotukseni olivat siis korkealla.  Alkuun hieman häiritsi klassinen "pullukka tyttö laihdutti, ja nyt kaikki pitävät hänestä" -asetelma, mutta tilanne paljastui moniulotteisemmaksi kuin miltä ensialkuun vaikutti.   McFarlanen teksti oli herkullista, ja aina silloin tällöin sain pienet huvit jostakin yksityiskohdasta.  Vaikka kirja oli kaikkea muuta kuin perinteinen romanssi, löytyi sieltäkin muutamat romanssibingon kliseet, ehkäpä jopa tarkoituksella.

Eniten minua riemastutti kirjassa se, että päähenkilö Anna ilmoitti lukevansa Harlequin-romaaneja.  Hän vieläpä analysoi niitä tarkkanäköisemmin, kuin olisin itse osannut.  Se oli kerrassaan hykerryttävää!  Aiheeseen palattiin pariinkin otteeseen. McFarlane oli siis selvästikin harrikkansa lukenut!

Pari kertaa vuodatin kyyneleitä, loppupuolella jännitin, jossain vaiheessa tunsin painetta sydämellä.  Toisin sanoen, tunteilin tämän tarinan parissa!  Siis täydellistä pakoa arjesta, joka muuten alkoi tällä viikolla.  Mutta seuraavaksi otan lukuun jonkun täysin ennalta-arvattavan superhömpän Harlequin Romantiikan 80-luvulta, en näetsen halua käyttää aivojani yhtään!

Ystävän vierailu ja hirveä kirja

Ruusuja, siankärsämöitä, mesiangervon siemenkotia ja kuunliljan lehtiä. 

Eilen, suureksi ilokseni, vieraakseni saapui ystäväni E.  Hän oli itse sitonut minulle kukkakimpun ja leiponut herkullista siemennäkkileipää, johon ihastuin oitis!  Lisäksi hän toi kasan luettavaa näillä saatesanoilla: "Tuo yksi oli niin hirveä, että mä haluan kuulla sunkin mielipiteen siitä!"  Luotan hänen sanaansa, onhan hän lukenut rakkausromaaneja enemmän kuin viisi banaanilaatikollista.  Ja kun hänestä joku tarina on ärsyttävyydessään ylitse muiden, onhan minunkin se ilman muuta koettava.

Nimi: Lupausten jälkeen

Kirjailija: Michelle Reid

Ilmestynyt: 2016

Sarja: Harlequin Romantiikka

Alkuteos: After Their Vows (2011)

Sivumäärä: 148

Arvio:  ♥ 

Pari: Angie de Calvhos (mallitoimiston vastaanottovirkailija) & Roque de Calvhos (liikemies)

Tapahtumapaikka: Lontoo, Iso-Britannia ja Portugali

Roque ja Angie eivät olleet ehtineet olla pitkäänkään naimisissa, kun Angie näki toisen naisen Roquen syleilyssä, ja juorulehdet kertoivat asiasta lisää enemmän, kuin Angie kesti tietää.  Hän ei kuunnellut miehen selityksiä, vaan karkasi tämän luota.  Nyt Angien hulttioveli on jäänyt kiinni Roquen rahojen tuhlailusta Angien luottokortilla.  Angien on pakko tavata Roque vuoden tauon jälkeen estääkseen miestä passittamasta hulttioveljeä vankilaan.  Vaikka Angie vihaa Roque'a, hän on vastustuskyvytön miehen järisyttävän vetovoiman edessä.  Saako Angie itsensä kuriin? Miksi Roque haluaa Angien takaisin?

Roque on keskustelukyvytön sovinistityranni, Angie puolestaan täysin viettiensä vietävissä oleva hermoraunio.  Yhdellä hetkellä hän raivoaa pää punaisena, toisena tärisee kyyneleitään pidätellen. Vaikka hän ei haluaisikaan, hän on välittömästi sulaa vahaa kun Roque vain hönkäiseekään häneen päin.  Sitten hän jälkeenpäin kieriskelee itseinhossa, kun on antanut Roquen vietellä itsentä.  Lopulta Roque yllätten saakin järkeä päähänsä, sovinto syntyy ja hulttiovelikin saadaan kaidalle tielle.

Olihan tämä aikamoista kukkua, eli Anita Hirvosen laulua siteeratakseni: "De va kukku de". Tähtiparin edesottamukset olisivat varmasti pöyristyttäneet enemmänkin, jos en olisi saanut ennakkovaroitusta.  Nyt olisin ollut suorastaan pettynyt mukavaan pariskuntaan ja nokkelaan juoneen, kun oli kerran kammottavaa luvattu!

Hei Roque, kalsarit unohtuivat välistä!

Richmondin seurapiireissä – tarina tekstiileistä

Jotkut romanssikirjailijat harjoittavat ylenpalttista tekstiilien kuvailua.  Sen sisäksi, että annetaan tarkka selostus kunkin henkilön vaatetuksesta, kerrotaan yksityiskohtaisesti myös huonekalujen verhoilukankaista, matoista ja verhoista niissä huoneissa, mihin sankaritar kulloinkin sattuu vaeltelemaan.  Ajattelin listata yhdestä kirjasta kaikki tekstiilikuvaukset samaan tapaan, kun kerran listasin jostakin Enid Blytonin Viisikko-seikkailusta kaikki siinä mainitut ruoat.  Löysin tarkoitukseen vähän liiankin hyvän romaanin: väsyin kuvausten ylöskirjaamiseen jo kolmannella sivulla.  Listaa ei siis nyt ole, mutta muutamia valaisevia näytteitä on tarjolla!

Nimi: Richmondin seurapiireissä

Kirjailija: Juliet Landon

Ilmestynyt: 2009

Sarja: Harlequin Historiallinen

Alkuteos: Dishonour and Desire (2007)

Sivumäärä: 315

Arvio:  ♥ ♥ ♥

Pari: Caterina Chester (neito) & Chase Boston (herrasmies)

Tapahtumapaikka: Richmond, Brighton ym. Englannin kaupungit sekä maaseutu, Iso-Britannia

Stephen Chesterin rahaton poika Harry häviää vedonlyönnissä 20 000 guineaa Chase Bostonille.  Kun Harry ei pysty maksamaan, lähtee Chase perimään saataviaan hänen isältään – ja tulee samalla tavanneeksi Harryn palavatahtoisen kuparikiharasiskon Caterinan.  Chase pyytää Stepheniltä Caterinan kättä velanmaksun vastineena.  Neito raivostuu selkänsä takana vehkeilleille Chaselle ja omalle isälleen.  Caterinahan ei ole mitään kauppatavaraa, ja haluaa itse valita oman sulhasensa!  Mutta hän törmää Chaseen yhtenään, ja miehen vetovoiman vastustaminen osoittautuu mahdottomaksi tehtäväksi.

Kirjan juoni ei ollut nokkelimmasta päästä, mutta tarinan kannalta epäolennaiset hevoskiesien koristelujen, kirjailtujen sukkien ja sohvasilkkien kuvaukset huvittivat minua siinä määrin, että annoin kolme sydäntä.  Lisäksi hilpeää oli se, että tarinan sankari Chase oli itse täydellisyys: hän oli kaikkien kadehtima hevosmies, pukeutumisellaan ihailua herättävä sydäntenmurskaaja, taidokas pianisti, uupumaton uimari, tiedeyhteisön jäsen, taiteiden rahoittaja, mukana orjuudenvastaisessa järjestössä, käytökseltään moitteeton, italiaa sujuvasti puhuva komistus.  Ei löytynyt taitoa tai hyvettä, jota ei herralta löytynyt.  Eipä ihme, että Caterinan polvet hyytelöityivät vastoin hänen omaa tahtoaan!

Ja vielä sokerina pohjalla kirjasta löytyi parikin listaa naisellisia keinoja, joilla kiinnittää herrasmiesten huomio itseensä.  Kas kun en ole koskaan itse hoksannut valepyörtyä!

Löytöjä

Kävin tänään pyöräillen etukäteiskuikuilemassa työpaikalla, ja mitä löysinkään lokerostani?  Ihanasti paketoidun neljän romanssin megakirjan "Usko rakkauteen"! Awwwww! Kiitos I! Olin niin tohkeissani, että avasin paketin heti, eikä upeasta Greenpeace-kääreestä tullut napattua kuvaa.

Kotimatkalla kävin kirjastossa, ja huomasin ilmaishyllyllä pari kiinnostavaa opusta: Lisa Jewellin "The truth about Melody Brown" (kaimani!) sekä Maeve Binchyn "Ystävyyden piiri".  Meavelta olenkin jo aiemmin lukenut Italian illat, josta pidinkin kovasti.

Olin ottanut vaihtovaatteet mukaan sateen tai infernaalisen hikoilun varalta.  Kirjastossa kassiin piti saada kirjoille tilaa, joten tempaisin vaihtovaatteet käsikantoon.  Mutta kas, paidan laskoksista singahtivat kulahtaneet ja pesussa harmaiksi värjäytyneet alushousuni keskelle lainaamon lattiaa.  Mutta eipä siinä, ketterästi vain sivuille vilkuilematta pöksyjä noukkimaan.  Elämän tähtihetkiä.

En minä vaan sinä

"Jotain on mätää Tanskanmaalla" todettiin Shakespearin Hamletissa.  Minä viihdyin siellä viime viikon erinomaisesti, mädän hajua aistin vain rannoille huuhtoutuneista taskurapujen raadoista.  Aika kuluikin pääosin meren aarteita etsiskellessä, mutta yhden kirjan ennätin matkan aikana kuitenkin tempaista.

Nimi: En minä vaan sinä

Kirjailija: Mhairi McFarlane

Ilmestynyt: 2016

Kustantaja: HarperCollins Nordic

Alkuteos: It's Not Me, it's You (2015)

Sivumäärä: 416

Arvio:  ♥ ♥ ♥ ♥ ½

Pari: Delia Moss (PR-työläinen) & ??? (en voi paljastaa!)

Tapahtumapaikka: Newcastle ja Lontoo, Iso-Britannia

Delia on ollut kimpassa Paulin kanssa tasan kymmenen vuotta.  Koska kosintaa ei ole kuulunut, hän päättää toimia itse.  Paul suostuu kosintaan, mutta tunnin sisään käy ilmi, että hän on pettänyt Deliaa toisen naisen kanssa.  Melkien samaan syssyyn Delia ottaa lopputilin työpaikastaan, ja lähtee miettimään asioita ja kokeilemaan siipiään Lontooseen.  Nettituttavuus tuo lohtua ja rohkaisua, uudessa työssä Delia tapaa miehen, joka on sekä ystävä että vihollinen.

Ensin ajattelin, että en voisi arvostella tätä kirjaa tavallisella viiden sydämen skaalallani lainkaan.  Vaikka "En minä vaan sinä" on selvästi romanttiseen chick lit -kategoriaan kuuluva, on se monessa suhteessa erilainen, kuin romanttisen kirjallisuuden sarjoissa (kuten Harlequin) ilmestyvät tarinat.  Juonen rakenne on yllätyksellinen.  Sankarittaren elämässä pyörii kolmekin sympaattista miestä, ja vasta noin kymmenen sivua ennen loppua selviää, kenen kelkkaan Delia lopulta lähtee.  (Myönnetään, että kurkkasin etukäteen, kenen nimi näkyy viimeisellä sivulla.) Tämä oli minusta jopa vähän stressaavaa, sillä kiinnyn helposti kirjojen henkilöhahmoihin.  Tunnen heitä kohtaan niin suurta empatiaa, että jos heidän elämässään tulee suuria vastoinkäymisiä (kuten tässä miehelle, jonka Delia melkein valitsee, mutta muuttaakin mielensä), joudun muistuttamaan itseäni, että kyse on vain fiktiosta.  Musteesta paperilla.  Tämän vuoksi hermoilin myös Delian omituisen työpaikan ja katalan pomon vuoksi.  Onneksi luin kirjan lomalla, moinen ennakoimattomuus voisi ottaa koville työpaineiden alla.

McFarlanen kirjoitustyyli on nokkelaa, värikästä ja räiskyvää.  Monta kertaa ajattelin: tällaista ilmausta ei voisi olla perinteisessä romanssissa.  Huumori oli rennompaa, välillä jopa roisia tai pierulinjalla.  Osa vitseistä meni minulta ohi, koska ne perustuivat kulttuurisiin viittauksiin.  Olisi pitänyt tietää ne henkilöt, laulut, ja elokuvat, joista puhuttiin.  Vaan sitten olikin ilo ylimmillään, kun kasku meni perille.

Osa värikkään kielen kunniasta kuuluu tietenkin suomentaja Virpi Kuuselalle.  Riemastuin erityisesti tuosta sanasta "lipokkaat".

Kuten sanottu, mahdollisia Delian sydämen valtaajia on kirjassa kolmin kappalein, ja olin milloin kenenkin puolella.  Loppupuolella Delia saa jäähyväiskortin yhdeltä heistä.  Siinä kohtaa tunnekipponi tuli täyteen, ja kyyneleet tulvahtivat silmiini.  Testasin vielä jälkikäteen saman kohdan uudestaan. Liikutuin taas.  Jossakin vaiheessa kirjaa ajattelin, että en lukisi McFarlanelta enää muuta.  Mutta loppuhuipennuksen ja jälkipohdinnan jälkeen olen sittenkin ihastuksissani!  Tämä vaati vain enemmän pureskelua.  Ja poikkeuksellisesti tämä opus ei lähdekään kiertoon, vaan saa oman paikkansa kirjahyllyssäni!