perjantai 21. lokakuuta 2016

Parfyymikeräilijä – ja mitä siitä seurasi

Vaikka suunnittelin blogini teemaksi kevyen kioskikirjallisuuden, olen näköjään ajautunut vakavammankin kirjallisuuden pariin ja kirjoittamaan – taivahan talipallot sentään – jopa kovakantisista kirjoista!  Mutta olkoot seinät leveällä ja katto korkealla: kunhan rakkaus kirjassa mainitaan, se riittäköön kriteeriksi.  Seuraavankin opuksen lähetti minulle arvosteltavaksi HarperCollins Nordic, kuten hiljattain pureskelemani Takapenkin Albertin.  Ja hyvä niin: en varmasti olisi koskaan muutoin tätä kirjaa löytänytkään.

Parfyymikeräilijä

Nimi: Parfyymikeräilijä
Kirjailija: Kathleen Tessaro
Ilmestynyt: 2016
Kustantaja: HarperCollins Nordic
Alkuteos: The Perfume Collector (2013)
Sivumäärä: 399
Arvio:       
Päähenkilöt: Grace Munroe, Eva d'Orsey
Tapahtumapaikka ja -aika: Pariisi, Monte Carlo, Lontoo, West Challow, New York City
Tapahtuma-aika: 1927-1955


Onnettomassa avioliitossa elävä nuori rouva Grace Munroe ilmoittaa miehelleen lähtevänsä Pariisiin. Grace jättää kertomatta syyn, pariisilaiselta lakimieheltä saamansa kirjeen.  Pariisissa selviää, että Grace on perinyt madame Eva d'Orseyn koko huomattavan omaisuuden.  Grace ei purematta suostu nielemään uutista.  Hänhän ei ole koskaan kuullutkaan koko Eva d'Orseystä.  Lakimiehen avustuksella Grace ryhtyy etsimään vihjeitä hyväntekijästään: kuka hän oli, ja mikä yhteys hänellä oli Graceen.  Jäljet johtavat parfymöörien laboratorioihin, uhkapelipöytien ääreen, New Yorkin suihkuseurapiireihin ja Englannin maaseudulle.  Kaikkialla tarinaan liittyvät tuoksut, jotka synnyttävät muistoja.


Parfyymikeräilijä kertoi limittäin kahta tarinaa: ajanjaksoja ja otteita Evan elämästä neljän vuosikymmenen aikana sekä Gracen matkasta Pariisiin Evan jäljille.  Kerronta siis hyppeli lukujen vaihtuessa aina ajasta, paikasta ja henkilöstä toiseen.  Sitä ei ollut vaikea seurata, mutta aina kun pääsin toisen tarinan imuun, jäikin se yhden luvun ajaksi tauolle.  Aivan kuin olisin syönyt vuorotellen pizzaa ja jäätelöä: heti kun pääsiin syventymään yhteen makuelämykseen, otettiin se pois, ja annettiin toista ihan erilaista, joskin yhtä herkullista tilalle.  Tämä hämmensi hieman aluksi, vaikka ymmärsin, että se oli kertomuksen kannalta aivan olellinen rakenneratkaisu.  Kirjan teema ei ollut romanttinen rakkaus, vaan ennemminkin ihmissuhteet ja elämänkohtalot laajemmalla kirjolla sekä se, miten pieni hetki, päätös, tapahtuma tai oivallus voi muuttaa koko elämän suunnan.  


Koska kyseessä on uutuuskirja, joka on ehkä jonkun muunkin lukulistalla, en paljasta juonesta sen enempää.  Sen kuitenkin kerron, että Parfyymikeräilijä teki minuun melkoisen vaikutuksen.  En tunteillut kirjaa lukiessani, vaikka vähän jännitinkin päähenkilöiden puolesta.  Mutta kun suljin takakannen, tunsin tarvetta tirauttaa pienet itkut: en ilosta tai surusta, mutta jostakin suloisesta haikeudesta kai.  En myöskään ole ollut valmis aloittamaan vielä uutta kirjaa, vaan olen halunut keinua vielä tämän teoksen jälkimainingeissa pari päivää, pohtia henkilöitä ja tapahtumia.  Tämä on aika poikkeuksellista minulle.  Mikään muu sydänmäärä ei tuntunut soveliaalta kuin viisi.


Parfyymikeräilijässä syvennyttiin tuoksujen maailmaan.  Puhuttiin parfyymien ainesosista, niiden yhdistelystä, tuoksun kolmesta eri vaiheesta, tuoksujen nimistä, käytöstä ja niihin liittyvistä muistoista, parfymöörien suunnittelutyöstä, kukkaviljelmistä, tuoksujen uuttamisesta ja parfyymisen suosiosta.  Tämä kaikki sai minut ihan villiintymään parfyymien ja tuoksujen maailmasta: muistelemaan, etsimään, tutkimaan ja haistelemaan.  

Kun olin lapsi, olin kiinnostunut äitini parfyymeistä, etenkin niistä ihanista pulloista.  Tuolloin 80-luvulla hän käytti ainakin tuoksuja nimeltä Lumère, Byzance, Anaïs Anaïs ja Chloé.  Mummuni lahjoitti minulle jonkin itselleen tarpeettoman tuoksupullon, kun olin ehkä viiden vanha.  Pidin sitä aarteenani, vaikki itse litku oli karmean hajuista.  Itse koetin valmistaa hajuvesiä ystäväni kanssa liottamalla kukkia vesipurkeissa.  Kun kukat unohtuivat törppöihin viikoiksi, ei lupputulos ollut kovinkaan kukkea.  Mutta yritystä oli.

Ensimmäinen tuoksuostokseni oli puolalaiselta autolautalta  11-vuotiaana hankkimani Yves Rocherin Magnolia.  Kriteerinä taisi olla ennemminkin pullon ulkonäkö, kuin varsinainen tuoksu, sillä ostopäätös oli tehty jo katalogia selaillessa.  Varhaisteininä kaikki käyttivät Anttilassa myynnissä ollutta halpaa neljän tuoksun sarjaa, joista kaikissa oli eri väriset korkit.  Minulla oli niistä kahtakin, mutta nimi on painunut unholaan.
  

Ensimmäisen laatutuoksuni sain ehkä 16-vuotiaana isoveljeltäni ruotsinlaivatuliaisena: se oli Estée Lauderin Pleasures, jonka käytin viimeiseen pisaraan.  Sitä seurasivat Clinique Happy ja Calvin Kleinin Eternity.  Aikuisena käyttö on jäänyt vähemmällä, vaikka aina ohimennen olen kernaasti tavaratalojen parfyymiosastoilla käynytkin suihkimassa.  Muistan ostaneeni ainakin Carolina Herreran 212:a ja Elizabeth Ardenin Green Tea -tuoksua.  Paraikaa käytössä on Dolce & Gabbanan l'Imperatrice.  

Koko eilisen illan tutkin netissä parfyymejä ja muistelin, kuka ystävistäni on käyttänyt mitäkin. Innostuksen vallassa puoliyön tokkurassa taisi luottokorttihin hieman vingahtaa.  Tänään kävin hakemassa kirjastosta Josephine Fairleyn ja Lorna McKayn tietoteoksen "Parfyymien salat", joka läpiselauksella vaikutti suunnattoman kiinnostavalta.  Olen myös kolunnut kotona kaikki kaapit nenä pitkällä ja haistellut kosmetiikat, yrtit ja mausteet.  Löysin ulkoa vielä pakkasyöstä selvinneitä kehäkukkia, joiden tuoksu on minulle yksi rakkaimmista.  Se tuo mieleeni aina lapsuuskotini elokuisen takapihan, mistä kävin vuosittain keräämässä kimpullisen värikkäistä kukkia vietäväksi parhaalle ystävälleni hänen syntymäpäivänään.  


Kun muistelin elämäni tuoksuja, nousi hyväntuoksuisista paikoista kirkkaimpana mieleen Helsingin kasvitieteellisen puutarhan kaktushuone.  Sen ilma on viileän aromikas, voisin vain hengitellä siellä vaikka kuinka kauan.  Toinen suosikkinuuhkimispaikkani on lankoni perheen puutarha, missä tuoksuvat Välimeren yritit kuten laventeli ja rosmariini. Kolmantena mieleeni juolahti kajaanilaisen Pekka Heikkisen leipomon kulmat ja ihana lämpimän leivän tuoksu keskellä kaupunkia.


Hyvät lukijat!  Kuulisin mielelläni teidän tuoksumuistojanne.  Missä elämänne paikoissa tuoksuu parhaimmalta?  Mitkä tuoksut kiidättävät teidät aikojen taakse?  Mitkä ovat lempiparfyymejänne? Olen nyt aivan vauhkona tästä aiheesta! Kertokaa, kertokaa!

perjantai 14. lokakuuta 2016

Ylämaan laulu ja kalligrafiaharjoituksia

Nimi: Ylämaan laulu
Kirjailija: Jude Deveraux
Ilmestynyt: 1995
Kustantaja: Book Studio
Alkuteos: Velvet Song (1983)
Sivumäärä: 326
Arvio:    ½
Pari: Alexandrya "Alyx" Blackett (laululintu) & Raine Montgomery (lainsuojaton aatelinen)
Tapahtumapaikka: Etelä-Englanti v. 1502


Alyx asuu isänsä kanssa muurien suojaamassa pikkukaupungissa.  Jo varhain Alyxin musikaaliset kyvyt havaittiin, ja hän sai opiskella instrumenttien soittoa ja nuottikirjoitusta munkkien johdolla.  Hänen päivänsä koostuvat säveltämisestä, kuoron johtamisesta ja esiintymisistä.  Eräänä päivänä juovuspäinen jaarli yrittää käydä Alyxiin käsiksi, mutta neito potkaisee jaarlia kulkusille ja pakenee.  Jaarli haluaa kostaa Alyxille, ja eräänä yönä murtautuu tämän asuntoon ja tappaa isäpapan.  Alyx pääsee pakenemaan, mutta hänestä tehdään etsintäkuulutus, rikoksena noituus.  Hän päätyy metsään lainsuojattomien leirille, turvallisuussyistä pojaksi puheutuneena.  Hänet värvätään leirin johtajan, Kuninkaan epäsuosioon joutuneen Raine Montgomeryn aseenkantajaksi.  

Koskaan aiemmin ei Alyx ole ehtinyt kiinnittää miehiin huomiota, mutta metsäleirillä hän joutuu Rainen lumoihin ennen kuin ehtii kissaa sanoa.  Kun Rainelle selviää, että Alyx onkin nainen, ei roihahtavaa lempeä sammuta mikään.  Suhde aiheuttaa kuitenkin mustasukkaisuutta leirissä, ja Alyx lavastetaan syylliseksi varkauksiin.  Hänen on pakko lähteä leiristä, mutta hän ei voi päästää Rainea mukaansa, joka olisi vaarassa metsän ulkopuolella.  Päästäkseen lähtemään yksin Alyxin on saatava Raine vihaamaan itseään.  Lähdettyään Alyx huomaa odottavansa Rainen lasta.  Seuraa tunteikkaita jälleennäkemisiä, katkeria riitoja eroineen ja verisiä taisteluita ennen kuin pari pääsee lopulta lyömään hynttyyt yhteet.

– Haluan hänet elossa, mutta haluan hänet myös lähelleni.
– Sinun on valittava toinen vaihtoehto.
Jude Deveraux on ollut nimeltä tuttu jo aiemmin, mutta vasta nyt tutustuin ensi kertaa hänen tuotantoonsa.  "Ylämaan laulu" on hänen Ylämaa-sukusaagansa neljäs kirja, jonka sattumoisin löysin kirjaston eteisen ilmaishyllystä (vaikka olen kieltänyt itseäni menemästä sinne).  Samasta paikasta löytyi sarjan aikaisempi teos, Ylämaan lupaus, joka odottaa vielä lukemista... ehkä pitkäänkin.  Samaan sarjaan kuuluvat vielä ainakin Ylämaan enkeli ja Ylämaan taika.  Mieleeni muistuvat myös Ylämaan kettu, ylämaankarja ja (länsi)ylämaanterrieri.  Ovatkohan nekin Deveraux'n tuotantoa?

"Rainen kasvot eivät paljastaneet mitään tunnetta lukuun ottamatta hienoista kalpeutta suupielissä."
Tunteeni "Ylämaan laulua" kohtaan ovat ristiriitaiset.  Voiko olla niin, että kirjaa on hauska lukea, vaikka se onkin aika kamala?  Tempaisin opuksen yhtenä sairaslomapäivänäni, ja viimeisen sanan jälkeen viskasin kirjan  käsistäni tuhahtaen, että olipa kelvoton.  Koko ajan olin kuitenkin innokas saamaan selville, mitä seuraavaksi tapahtuu, vaikka henkilöhahmot olivat jokseenkin ärsyttäviä.  Raine oli peräänantamaton jästipää ja Alyx puolestaan ärhenteli kaikille periaatteesta vailla mitään itsepuolustusvaistoa.  Vauvan synnyttyä Alyx jätti pienokaisensa milloin kenenkin hoiviin jopa viikoiksi kerrallaan, kun äidillä itsellään sattui olemaan muuta puuhaa.  Kaikesta huolimatta 1500-luvun seikkailut saivat minut hetkeksi unohtamaan tukkoisen nenäni ja kasautuvat työt, toisin sanoen opus ajoi asiansa.

– Istu! Alyx määsräsi, ja kun Raine kääntyi hänen poleensa, miehen silmät paloivat kuin mustat hiilet helvetistä.
Historiallisen teeman myötä intouduin kaivamaan esiin vanhat kalligrafiatarvikkeeni.  Ihastuin vanhoihin kirjaintyyppeihin ja kalligrafiaan jo kuudennella luokalla, kun pääsimme historian tunnilla kokeilemaan goottilaisten kirjainten kirjoittamista musteeseen kastettavilla kynillä.  Sittemmin olen etsinyt erilaisia kirjaintyyppejä kirjoista ja netistä.  Toiset ovat vaikeampia kuin toiset, mutta harjoittelun tulokset huomaa nopeasti.  Itse olen mieltynyt tuohon ensimmäisen sitaatin puoliunsiaaliin, jota olen paljon käyttänyt, ja se sujuukin parhaiten.  Toinen sitaatti on tyyliä bastarda, kolmannet kirjaimet olen käsin kopioinut jostakin ilman muistiinpanoa nimestä, neljännessä on black letters.  Rakastan myös Suomen kouluissa vuosina 1930-1986 opiskeltuja, arkkitehti Toivo Salervon suunnittelemia kaunokirjaimia.  Itsekin käytän enemmän niitä kuin tekstausta, toisin muutamin koukerovähennyksin.

– Olemme odottaneet kyllin kauan, sanoi yksi mustakaapuisista tuomareista Alyxin takaa. – Antaa noidan palaa.

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Takapenkin Albert

Takapenkin Albert


Nimi: Takapenkin Albert
Kirjailija: Homer Hickam (nuorempi)
Ilmestynyt: 2016
Kustantaja: HarperCollins Nordic
Alkuteos: Carrying Albert Home (2015)
Sivumäärä: 378
Arvio:     
Pari: Elsie Lavender Hickam (rouva) & Homer Hickam (vanhempi) (kaivosmies)
Tapahtumapaikka: Länsi-Virginia – Florida, Yhdysvallat, v. 1935


Koulunsa päätettyään Elsie oli jättänyt hiilipölyisen kaivoskaupunki Colewoodin taakseen, ja lähtenyt nauttimaan elämästä enonsa luo Floridaan.  Siellä hän oli tavannut hauskan nuorukaisen nimeltä Buddy Ebsen, ja rakastunut.  Buddyn lähdettyä näyttelemään ja tanssimaan New Yorkiin palasi Elsie Colewoodiin parantelemaan sydäntään.  Hän suostui vaimoksi lukiokaverilleen Homerille, kun ei Buddyakaan saanut.  Buddy lähetti pariskunnalle häälahjaksi kenkälaatikossa pienen alligaattorin poikasen muistoksi Floridasta.  Elsie ihastui eläimeen oitis, ja hoivasi sitä kuin omaa lastaan.

Varsinainen tarina alkaa siitä, kun Homer joutuu alligaattori Albertin hyökkäyksen kohteeksi, ja hänen mittansa tulee täyteen.  Hän käskee Elsien valita joko hänet tai alligattorin.  Pitkin hampain Elsie suostuu luopumaan Albertista, mutta vain sillä ehdolla, että he käyvät yhdessä autolla viemässä sen kotikonnuilleen Floridaan.  Homer saa kaivoksesta lomaa kahdeksi viikoksi reissua varten, mutta monta kuukautta ehtii vierähtää, ennen kuin Homer, Elsie, Albert ja matkalle tuntemattomasta syystä ängennyt kukko pääsevät perille Floridan Orlandoon.  

Matkan edetessä tapahtuu kaikenlaista: Homer ja Albert joutuvat keskelle pankkiryöstöä. Homeria luullaan sosialistiradikaalijohtajaksi, ja Elsie päätyy johtamaan sukkatehtaan lakkoilijoiden mielenosoitusta. Elsie kaapataan, ja hän joutuu esittämään viinatrokarin heilaa. Homer päätyy kirjoittamaan runoja sekopäisen maanviljelijän seurana, joka aiemmin on murhannut kaikki vieraansa. Homerista tulee baseballin pelaaja liigajoukkueeseen ja Elsiestä joukkueen omistajan sairaanhoitaja. Homer liittyy pakotettuna rannikkovartiostoon ja Albert pelastaa hänen henkensä kahdesti. Elsiestä tulee täysihoitolan johtaja, ja hän nostaa paikan uuteen kukoistukseen.  Albert lentää kaksitasolentokoneella.  Homer, Elsie ja Albert päätyvät tähtien sijaisnäyttelijöiksi Tarzan-elokuvaan. Homer saa työn Floridan rautateiltä, ja joutuu hurrikaanin kynsiin.  Kaikki tämä vaikuttaa Homerin ja Elsien suhtautumiseen toisiinsa ja elämään.


Pyysin HarperCollins Nordicilta arvostelukappaleeksi erästä kirjaa, mutta valitettavasti painos oli loppunut.  Niinpä he ystävällisesti lähettivät minulle neljä muuta yllätyskirjaa.  Yksi niistä oli jo aiemmin lukemani ja arvioimani "En minä vaan sinä", mutta kolme oli uusia tuttavuuksia.  Ensimmäisenä pääsi lukuun tämä Homer Hickam nuoremman tarina omien vanhempiensa mielikuvituksellisesta matkasta läpi eteläisen länsirannikon osavaltioiden.  


Jokaisen luvun alustuksena Hickam kertoo, millaisessa tilanteessa hän on minkäkin seikkailun vanhempiensa suuresta matkasta kuullut.  Isänsä ja äitinsä kertomusten pohjalta Hickam on koostanut yhtenäisen tarinan vuonna 1935 tapahtuneesta alligaattorin palautuksesta.  Kuinka paljon vanhemmat ovat tarinoita värittäneet ja kuinka paljon Hickam on itse niitä muokannut, jää mysteeriksi.  Oli miten oli, yllättäviä juonenkäänteitä ja absurdeja tilanteita ei puuttunut.  Aina kun luuli, ettei enää hullummaksi voi mennä tapahtui taas jotakin arvaamatonta.



Homer palvoi alati kaunista vaimoaan, mutta Elsie oli kylmänkiskoinen, ja jakoi kaiken hellyytensä Albertille.  Ei voinut kuin ihailla Homerin kärsivällisyyttä oikukkaan vaimonsa kanssa, lojaaliutta vaimon matelijaa kohtaan ja suoraselkäisyyttä kaikessa mitä mies teki. Toisaalta myös Elsien määrätietoisuus, kylmähermoisuus, terävä kieli ja huimapäisyys tekivät vaikutuksen.  Melkoinen pariskunta siis.  Matkan aikana sekä Homer että Elsie tutkailivat omia tunteitaan toisiaan kohtaan, mutta toisilleen he eivät niistä pukahtaneet.  Ei kai siihen aikaan tunteista puhuminen kuulunut jokamiehen repertuaariin.  Hauskaa oli seurata myös Homerin asenteen muuttumista Albertia kohtaan, joka muuttui uhkaavasta kilpailijasta Homerin ystäväksi ja pelastajaksi.  Hupaisa yksityiskohta oli kyytiin livahtanut kukko, joka aika ajoin katosi, mutta kuin ihmeen kaupalla palasi aina matkalaisten autoon, ja joka ystävystyi alligaattorin kanssa.  



Kerrassaan omalaatuinen rakkaustarina!  Jälleen kerran on vaikea arvioidan sopivaa sydänten määrää, tämä kirja kun oli niin erilainen kuin ne romanssit, joita yleensä arvostelen.  Varmaa on, että tämä kertomus muistuu mieleeni joka kerran, kun tulee puhe alligaattoreista.  


sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Ruskainen lista onnen esteistä


Lupasin jo laatia listan ylisimmistä romansseissa käytetyistä syistä, jotka saavat epäileväisten päät kääntymään kirjan lopussa, ja vannovan ikuista rakkautta.  Ennen sitä täytyy kuitenkin pureutua asioihin, mitkä ovat estäneet heitä ryhtymästä vakavaa parisuhteeseen ja rientämästä vihille.  Koska rakastan listoja, laadin tavallisimmista rakkauden esteistäkin sellaisen.  Käytetään tässä osapuolista nimiä Anne ja Gilbert.  Kuvituksena otoksia tämän viikonlopun ihanasta ruskasta.  Vassokuu!


1. Ennakkokäsitys

Gilbertillä on Annesta ennakkokäsitys muilta ihmisiltä saamiensa tietojen pohjalta.  Gilbert tuntee vetoa Anneen, mutta järki haraa vastaan.  Ei kai voi olla savua ilman tulta?

Esim. Diana Hamilton: Yksinäinen susi, Nora Roberts: Kukkien saari

2. Menneisyyden parisuhteet

a) Anna / Gilbert on tullut aiemmin hyljätyksi, eikä usko oikeasti kenenkään voivan häntä rakastaa.  Eksä on jättänyt fyysisen vamman tai uuden kumppanin vuoksi.

b) Eksä on ollut petturi / tunari / hyväksikäyttäjä, ja nyt Anne / Gilbert  luulee kaikkien miesten / naisten olevan samanlaisia.

c) Gilbert luulee Annen rakastavan yhä eksäänsä, tai Anne Gilbertin.

Esim. Melinda Cross: Sydämeni laulu, Sarah Morgan: Etusivun juttu, Martha Shields: Perheen musta lammas

3. Vanhempien malli

a) Vanhempien parisuhde on ollut onneton / kestämätön, minkä vuoksi Anne / Gilbert ei usko kestävään rakkauteen.

b) Gilbertin äiti on ollut kevytkenkäinen nainen, joka on hyljännyt Gilbertin ja tämän isän.  Gilbert ei siksi luota naisiin.

c) Gilbertin isä on ollut kauhea elosteleva sika, ja Gilbert itse uskoo olevansa tai ainakin muuttuvansa lopulta samanlaiseksi.  Hän haluaa suojella Annea itseltään, eikä voi luvata rakkautta.

Esim. Sarah Morgan: Etusivun juttu, Diana Hamilton: Yksinäinen susi 

4. Harhauttava sisarus

Anne luulee Gilbertille läheistä naista tämän naisystäväksi, vaikka kyseessä onkin sisko. Vaihtoehtoisesti Gilbert luulee Annen veljeä tämän sydänkäpyseksi.  Väliin ei rohjeta mennä härkkimään, vaikka oma sydän on pakahtua rakkaudesta ja mustasukkaisuudesta.

Esim. Melinda Cross: Sydämeni laulu, Penny Jordan: Virheistä voi oppia, Mary Wibberlay: Huvila ja kartano

5. Siilit

Gilbert luulee Annen vihaavan häntä, ja Anne puolestaan luulee olevansa Gilbertin inhoama.  Oman rakkautensa toisaan kohtaan he kätkevät olemalla piikikkäitä ja tiuskeita, jolloin väärinkäsitys ruokkii itse itseään.

Esim. Elizabeth Beverly: Rosemary ja tähtitieteilijä, Penny Jordan: Hänen veljensä

6. Työnarkomania

Gilbert on työnarkomaani, ja Anne jää aina kakkoseksi.  Hän ei usko tilanteen koskaan muuttuvan. Vaihtoehtoisesti Annen entinen kumppani on asettanut uransa aina kaiken edelle, ja Anne uskoo Gilbertin olevan samanlainen.  Nainen ei suostu soittelemaan kakkosviulua.

Esim. Debbie Macomber: Havaijin taika, Liz Grady: Paluu majakkasaarelle, Nicola West: Liekki lumessa

7. Kikkarapää, käkkäräpää naisia metsästää

Gilbertillä on hurja naistenmiehen maine, eikä Anne halua olla vain yksi miehen lukuisista valloituksista.  Niinpä hän taistelee syveneviä tunteitaan vastaan hampaat irvessä.  Kenties kaikkein yleisin este.

Esim. Diana Hamilton: Uskomaton tarjous, Helen Brooks: Yksinäisen suden saaliksi, Barbara Hannay: Erämaahan eksyneet, Nora Roberts: Sullivanin nainen

8. Kaunotar ja hirviö

Gilbert arvelee olevansa nuorelle viattomalle Annelle liian vanha ja maailmaa nähnyt mies, ja yrittää suojella neitoa itseltään työtämällä tämän pois luotaan.

Esim. Patricia Wilson: Cornwallin tytär, Ann Cooper: Suomalainen rapsodia

9. Itsenäinen elämä

Gilbert / Anne on päässyt itsenäisen  ja riippumattoman elämän makuun, eikä halua joutua sidotuksi avioliittoon.

Esim. Anne Mather: Sulattava liekki, Alaina Hawthorne: Kuin salama

10. Työ ja huvi

Anne on Gilbertin työtoveri, eikä työpaikkaromanssi ole hyvä idea.  Vaihtoehtoisesti Anne on Gilbertin potilas, ja olisi epäammattimaista ryhtyä suhteeseen asiakkaan kanssa.

Esim. Melinda Cross: Lääkärin heikkous, Anne Fraser: Sittenkin täydellinen

11. Ylpeys

Anne on aluksi vihannut Gilbertiä, mutta pian huomaa rakastuneensa tähän.  Anne ei ylpeyttään voi myöntää uusia tunteitaan, varsinkaan kun Gilbert suhtautuu häneen viileästi.  Usein ylpeyseste esiintyy kirjassa, jossa tähtipari on päätynyt jo alkuvaiheessa naimisiin muusta syystä kuin rakkaudesta.

Esim. Anne Hampson: Ylpeys ja ylivalta, Melanie Milburne: Kaikki pelissä

12. Lapsoset

Annella / Gilbertillä on lapsi tai lapsia.  Hän ei halua ryhtyä haihattelemaan epävarman rakkauden perään, ettei lasten elämään tulisi turhaa turbulenssia.

Esim.  Fiona Harper: Elämää suurempi sopimus 

13. Ne kolme tärkeää sanaa

Gilbert ei tule koskaan sanoneeksi Annelle rakastavansa tätä, koska luulee Annen tietävän sen.  Anne päättelee, että Gilbert on hänen kanssaan jostakin muusta syystä.  Useissa tapauksissa hän karkaa virheellisen oivalluksensa jälkeen.

Esim. Emma Richmond: Onni onnettomuudessa

14. Ei vaan pysty

Jotenkin vaan periaattesta tai jostakin muusta tuntemattomasta syystä Anne vetkuttelee.  Sydän ja järki (jonka olemassaolo jää lukijalle epäselväksi) repivät häntä kahtaalle.


Kirjailijat keksivät toki mitä erikoisempia esteitä rakastavaisten tielle.  Tässä olivat kuitenkin ne, jotka kokemukseni mukaan toistuvat useimmin.  Unohtuikohan jokin olennainen?