Ole niin kiltti, älä rakasta häntä

Nimi: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä

Kirjailija: Jojo Moyes

Ilmestynyt: 2014

Kustantaja: Gummerus

Alkuteos: The Last Letter From Your Lover (2008)

Sivumäärä: 532

Tapahtumapaikka: Lontoo, Iso-Britannia

Lehtitoimittaja Ellie saa käsiinsä 40 vuotta vanhoja rakkauskirjeitä, joiden lähettäjää ja vastaanottajaa hän ryhtyy selvittämään.  Ellien oma rakkauselämä on solmussa, ja kirjeiden romanttisuus herättelee häntä pohtimaan hänen omiakin valintojaan ja miehiä elämässään.  Samalla kirjassa kerrotaan rakkauskirjeiden vastaanottajan tarinaa limittäin kahdelta eri ajanjaksolta: ennen ja jälkeen muistinmenetyksen.  Kukin luku alkaa sitaatilla todellisten ihmisten jäähyväisviesteistä rakkaussuhteiden päättyessä.

Olen jotenkin aivan pökerryksissä tämän kirjan jälkeen.  Jouduin pohtimaan kirja-arvosteluperusteitani uudestaan.  Millainen on hyvä kirja?  Sellainen, jota on nautinnollista lukea vai sellainen, jota pelkää lukea eteenpäin? Sellainen, jonka juoni on kekseliäs?  Sellainen, jonka kieli on rikasta? Sellainen, joka pitää otteessaan?  Sellainen, joka herättää paljon erilaisia tunteita vai sellainen, joka saa aikaan pelkästään postitiivisia ajatuksia?  Sellainen, jonka haluaisi lukea heti uudestaan vai sellainen, jonka kansia ei halua enää avata, jotta muistikuva säilyy sellaisena kuin se ensimmäisen lukukerran jäljiltä on?  Kirjastossa teos oli luokiteltu viihdekirjallisuudeksi.  Tämä oli kuitenkin aivan eri sarjaa kuin 156 sivun kevyet romanssit, joten arviointi samalla skaalalle tuntuu mahdottomalta.  Kuin arvioisi täytekakkuja samoin perustein kuin karkkeja.

Moyesin teksti imaisi minut niin, että myötäelin päähenkilöiden tunteita liikaakin. Heidän rakkauselämänsä mutkat ahdistivat välillä niin, että minun oli pidettävä taukoa lukemisesta.  Vielä 30 sivua ennen loppua teki mieli lopettaa kesken, ja kaduin sitä, että olin ylipäätään tarttunut kirjaan.  Urheasti jatkoin kuitenkin viimeiseen sanaan, itkin vähän, enkä enää katunut.  Mutta kirjan avaaminen uudelleen sitaattien etsintää varten tuntui vaikealta.  En halunnut silmiini osuvan enää niitä kohtia, joissa päähenkilöt olivat onnettomia.  Tuli jotenkin sellainen irrationaalinen pelko että juoni muuttuisi, jos päästäisin tarinan uudelleen irti.  Vähän niin kuin jännittävässä elokuvissa, jonka on nähnyt ennenkin: tietää, mitä tapahtuu, mutta silti vähän pelottaa.  

Tarvitaan varmaan vähän sulattelua, ennen kuin pystyn sanomaan tästä kirjasta mitään järjellistä.  Nyt osaan vain kertoa, että olen vaikuttunut, tarina meni tunteisiin.  En pysty aloittamaan uutta kirjaa vielä tänään, ehkä en huomennakaan.  Mieli on vielä liikaa kierroksilla.

Ymmärrän täysin.