En minä vaan sinä

"Jotain on mätää Tanskanmaalla" todettiin Shakespearin Hamletissa.  Minä viihdyin siellä viime viikon erinomaisesti, mädän hajua aistin vain rannoille huuhtoutuneista taskurapujen raadoista.  Aika kuluikin pääosin meren aarteita etsiskellessä, mutta yhden kirjan ennätin matkan aikana kuitenkin tempaista.

Nimi: En minä vaan sinä

Kirjailija: Mhairi McFarlane

Ilmestynyt: 2016

Kustantaja: HarperCollins Nordic

Alkuteos: It's Not Me, it's You (2015)

Sivumäärä: 416

Arvio:  ♥ ♥ ♥ ♥ ½

Pari: Delia Moss (PR-työläinen) & ??? (en voi paljastaa!)

Tapahtumapaikka: Newcastle ja Lontoo, Iso-Britannia

Delia on ollut kimpassa Paulin kanssa tasan kymmenen vuotta.  Koska kosintaa ei ole kuulunut, hän päättää toimia itse.  Paul suostuu kosintaan, mutta tunnin sisään käy ilmi, että hän on pettänyt Deliaa toisen naisen kanssa.  Melkien samaan syssyyn Delia ottaa lopputilin työpaikastaan, ja lähtee miettimään asioita ja kokeilemaan siipiään Lontooseen.  Nettituttavuus tuo lohtua ja rohkaisua, uudessa työssä Delia tapaa miehen, joka on sekä ystävä että vihollinen.

Ensin ajattelin, että en voisi arvostella tätä kirjaa tavallisella viiden sydämen skaalallani lainkaan.  Vaikka "En minä vaan sinä" on selvästi romanttiseen chick lit -kategoriaan kuuluva, on se monessa suhteessa erilainen, kuin romanttisen kirjallisuuden sarjoissa (kuten Harlequin) ilmestyvät tarinat.  Juonen rakenne on yllätyksellinen.  Sankarittaren elämässä pyörii kolmekin sympaattista miestä, ja vasta noin kymmenen sivua ennen loppua selviää, kenen kelkkaan Delia lopulta lähtee.  (Myönnetään, että kurkkasin etukäteen, kenen nimi näkyy viimeisellä sivulla.) Tämä oli minusta jopa vähän stressaavaa, sillä kiinnyn helposti kirjojen henkilöhahmoihin.  Tunnen heitä kohtaan niin suurta empatiaa, että jos heidän elämässään tulee suuria vastoinkäymisiä (kuten tässä miehelle, jonka Delia melkein valitsee, mutta muuttaakin mielensä), joudun muistuttamaan itseäni, että kyse on vain fiktiosta.  Musteesta paperilla.  Tämän vuoksi hermoilin myös Delian omituisen työpaikan ja katalan pomon vuoksi.  Onneksi luin kirjan lomalla, moinen ennakoimattomuus voisi ottaa koville työpaineiden alla.

McFarlanen kirjoitustyyli on nokkelaa, värikästä ja räiskyvää.  Monta kertaa ajattelin: tällaista ilmausta ei voisi olla perinteisessä romanssissa.  Huumori oli rennompaa, välillä jopa roisia tai pierulinjalla.  Osa vitseistä meni minulta ohi, koska ne perustuivat kulttuurisiin viittauksiin.  Olisi pitänyt tietää ne henkilöt, laulut, ja elokuvat, joista puhuttiin.  Vaan sitten olikin ilo ylimmillään, kun kasku meni perille.

Osa värikkään kielen kunniasta kuuluu tietenkin suomentaja Virpi Kuuselalle.  Riemastuin erityisesti tuosta sanasta "lipokkaat".

Kuten sanottu, mahdollisia Delian sydämen valtaajia on kirjassa kolmin kappalein, ja olin milloin kenenkin puolella.  Loppupuolella Delia saa jäähyväiskortin yhdeltä heistä.  Siinä kohtaa tunnekipponi tuli täyteen, ja kyyneleet tulvahtivat silmiini.  Testasin vielä jälkikäteen saman kohdan uudestaan. Liikutuin taas.  Jossakin vaiheessa kirjaa ajattelin, että en lukisi McFarlanelta enää muuta.  Mutta loppuhuipennuksen ja jälkipohdinnan jälkeen olen sittenkin ihastuksissani!  Tämä vaati vain enemmän pureskelua.  Ja poikkeuksellisesti tämä opus ei lähdekään kiertoon, vaan saa oman paikkansa kirjahyllyssäni!